»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras menettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»
Lordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli pientä pappia. Hän sanoi vain:
»Jos te tahtoisitte tappaa jonkun, neuvoisin teitä menettelemään niin.»
Isä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin sanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa. Mitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla täysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin tyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus katselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus käyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla? Etteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi tuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin te tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että hankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»
»Mutta mikä olisi toinen suunnitelma?»
»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen katselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren kilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos rata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä kukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli täynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti tai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa silmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin tuo silmänräpäys oli.»
»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle miesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei ollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun suuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon korkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku tempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»
»Siis Malvoli…», alkoi Pooley.
»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa. Minä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita, mutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat octerooneja ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä pelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan samaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»
»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset osaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen ja voodoo'n opin välillä.»