Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt velvollisuuttaan.
Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille, joka ei pitänyt sopimustaan.
»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies Lännen Auringosta oleva siellä paikallaan.»
Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä. Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä, tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.
Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen, paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja, — hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen — mullistavammaksi.
Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa, mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin, me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu, herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.
Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa. Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.
Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.
Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa. Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana — miehen vartalon.
Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona, jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti, sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo, punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä Romeon ja Julian, ja todella kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla, mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.