Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi, oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.
Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:
»Tekö tämän teitte, te paholainen?»
James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään, viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului valitusta ja hän yritti puhua:
»Bouluois… Bouluois sanon minä… Bouluois teki sen… mustasukkainen minulle… hän oli mustasukkainen… oli, oli…»
Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän seuraavista sanoista:
»Bouluois… minun omalla miekallani… hän heitti sen…»
Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.
»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan lääkäriä. Tuo mies kuolee.»
»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»