»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla tulevat poliisit.»
Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.
»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko kellään tulta?»
Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan, ojensi hän pitkän aseen lääkärille.
»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»
Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.
Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille, missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille. Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla, pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.
»Isä Brown», sanoi hän.
»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on käynyt.»
»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.