Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen, muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.
He käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja huomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler ajoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli Bruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen yläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin pois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi hymyillen.
"Onpas se aika ihmissyöjä", sanoi konstaapeli tuttavallisesti
Butlerille.
Cutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: "Meidän täytyy pitää huolta… vainajasta…" ja hänen äänensä tukahtui kurkkuun.
"Molemmista vainajista", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen. "Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen." Ja hän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin musta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa, kaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.
Ensimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun hellyyden vallassa. "Toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi hän karkealla äänellä. "Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida vainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon elämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut."
"Me olemme kaikki kuolleet", sanoi Seymour omituisella äänellä katsellen alaspäin tielle.
He sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen anteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut. Molempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.
Pienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit ajatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni. Kuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä ajatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän viattomuudestaan.
"Teemme parhaiten lähtiessämme", sanoi Seymour raskaasti. "Me olemme tehneet kaikkemme auttaaksemme."