Kuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä, joita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä ovat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa suhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun taas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden vallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja henkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä kruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja, joka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua loistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel = kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista luonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain vetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään ristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut, oli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli tutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella, veitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava oli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä. Kun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin kahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet, ollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.
Seurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti kohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta: ainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se ei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä yksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään ensimäinen tärkeistä todistajista.
Sir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen tavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä kuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa persoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen katseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei hänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli yksityinen herrasmies, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän selvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut tapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni Cutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli sitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa liittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa ja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle neuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa ostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt huoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän oli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin asialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen päähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden vallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn ovea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain murtokadulla.
Sir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana todistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt tavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä, joka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä: "Näittekö sen selvästi?"
Sir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin mainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. "Ulkopiirteet näin aivan selvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että henkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten." Todistaja loi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: "Minä olin pannut merkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi astui kadulle." Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään muistiinpanoja.
"Hyvä", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, "mitä nuo ulkopiirteet muistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?"
"En", vastasi Seymour rauhallisesti.
"Mitä se teidän mielestänne muistutti?"
"Minusta se oli", vastasi todistaja, "pitkän miehen näköinen."
Jokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä, sateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä oli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä väkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä jättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan yhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään häneen.