Kaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän tunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon todistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta murtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa miestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä naiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.
Tuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. "Te olette hyvin omituinen todistaja", sanoi hän, "mutta teissä on jotakin mikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin totuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla."
"Minä itse", vastasi isä Brown.
Butler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi aivan tyynesti: "Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää ristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille seuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan tuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos tehtiin lyhytteräisellä aseella'?"
"Lyhytteräisellä", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti kuin huuhkaja, "mutta hyvin pitkävartisella aseella."
Ennenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että pappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä, mutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen kahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.
"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita. Keihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty varteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen leikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs, jolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt hakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi liian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli katuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa painoa."
Yleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka soperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi. Mutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä, mielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään hämmentymättä.
"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä", sanoi Butler, "on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää nuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?" Hän oli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin asiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.
"Naisparan puku oli revennyt", sanoi todistaja, "sentähden, että se oli tarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän taisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson syytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään."