"Laudoitusko?" kysyi asianajaja omituisella äänellä.
"Sen toisella puolen oli peili", selitti isä Brown. "Kun minä olin pukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää murtokadulle."
Taas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari. "Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua alaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?"
"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa", sanoi Brown, "mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme kulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä…"
Tuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan erikoisella äänenpainolla:
"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour näki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja hiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin."
"Kyllä, herra", sanoi isä Brown.
"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin voimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti itsensä?"
"Kyllä, my lord."
Tuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä kumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. "Ja voitteko myöskin kertoa meille", kysyi hän, "miksi te tunsitte oman kuvanne peilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?"