Isä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:
"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin niin usein kuin he."
TARINA TAITTUNEESTA MIEKASTA
Metsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet hopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet kalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu seutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot puunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla, niin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee kuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät pohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet barbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli hiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta puolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.
Se kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai vihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa. Useimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo, oli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja huomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus johtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille haudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä kuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen nimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä piirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet; hänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri päänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai oikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka vain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa mallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki, vasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä amerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan hautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine kumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt sydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla yksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi jäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa kiipesi polkua ylös haudalle päin.
Tähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta kuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman iso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He menivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo, seisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä ei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja sairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin epäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän puheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen sanoi pieni mies toverilleen:
"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?"
Ja pitkä vastasi hiljaisella äänellä: "Rannalle".
Pieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?"