Ja toinen vastasi: "Metsään".
Taas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:
"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään kokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?"
"Ei, ei", vastasi pieni mies nauraen. "Emme herätä henkiin vanhoja juttuja."
Hän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:
"Minä en ollenkaan ajattele sitä", sanoi hän, "vaan jotain muuta — jotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun."
Pitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko etusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin tunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: — Pyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka aina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten petollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan se Jumala, johon hän luotti. —
Tulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän aikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.
"Ei tarvitse, Flambeau hyvä", sanoi hän. "Minä näin sen, mitä tahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — en nähnyt. Ja nyt on meillä puolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan kertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen tarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta."
He menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin paikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä metsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman, ennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.