Tohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut hänen sanojaan, sanoi vain: "Entä tuo toinen viittaus?"
"Sen annan nyt", sanoi pappi. "Muistatteko, että seppä, vaikka hän uskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että hänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja mantereiden?"
"Kyllä muistan", sanoi tohtori.
"Näettekös", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, "se satu hipaisi totuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu." Ja sitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita ylös pastorin jälkeen.
Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.
"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."
Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja. Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis makasi maassa kuin kuollut kärpänen.
"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.
"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.
Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka, katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt, näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa. Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä. Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko, korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman kuin ukkospilvi.