"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?" kysyi isä Brown vakavana.
"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.
"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.
Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi. Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa eikä näennäinen.
Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys — ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan. Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen olemassaolon.
Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä, että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta itseluottamusta.
Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista" ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.
Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin kuin toisessakin.
"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti. "Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento, herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja katsoa sitä milloin ikinä haluan."
"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen, "häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.