Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka. Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista, joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen. Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown, Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon valkeata pappia.
Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya. Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan räpäyttämättä.
"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin, valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"
Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin. Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty pappi alhaalla.
Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään, missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.
Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta, minkä olisi pitänyt tulla hissiin.
Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen, joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.
Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi, missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:
"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"
"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."