Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana kasvoiltaan ystäväänsä päin.
"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."
Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne. Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen, "enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän konttorissaan."
Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman hämmentynein ilmein.
Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan hänestä puhutteli toista henkilöä.
"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."
"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.
"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema. Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"
"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.
"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."