"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta — velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on tehnyt."
"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.
"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä kärsimättömästi.
"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt kaksi hyvin erilaista rikoksellista."
Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa, oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.
"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin. Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."
"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se muutamin harvoin sanoin."
"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.
Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti huoneesta.
"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown.
"Pauline Stacey oli sokea".