Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka, jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä, jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli, jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava. Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä, se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.
"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli. Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.
Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen, vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan lähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa Buckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita. Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä. Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla, vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen olisi sijainnut hotellin baari.
Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti, oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.
Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä. Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä, syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien kolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan. Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.
Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli, olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin. Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.
Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta, vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville — muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.
Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies, luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä elatuksekseen.
Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin. Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.
Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies kävellyt, hyvin kevyesti ja nopeasti kylläkin, mutta hän oli kävellyt. Nyt juoksi hän. Saattoi kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina. Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen, mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.