Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut, ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä kauluksesta.

"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä, mutta…"

"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."

"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.

"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis kuuntelemaan rippiänne."

Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin ja vaipui tuolille.

* * * * *

"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä. Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä. Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia, niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös, että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa pöytäpuhetta; se vallitsee siellä salaisena tapana, vaikka todellinen englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista raha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien runojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta. Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu, kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen, lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen, yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä, jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta, varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen hän todella olikin.

Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle, ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti. Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever, kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia, kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin — aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan, joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon, jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:

"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."