"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois pantuaan makkarat heilumaan.
Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken, mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat. Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa, tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa — kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri. Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.
Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis, kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna. Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista", mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä, ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen voisi näyttää niin elottomalta.
Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta, pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel, jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä hukkasin sen."
Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti, kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.
Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista, mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta, hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan everstin työhuoneeseen.
Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme, että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi tapahtunut.
"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se, että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen ystäväni takataskusta. Ja koska te…"
"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen takanaan…"
"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota gentlemannilta voi odottaa."