"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun takaisin", sanoi Angus varmasti.
"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana. "Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan' ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."
"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa oikeastaan on?" sanoi Angus.
"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia, mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt. Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä. Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli, sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan. Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä, että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan, niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän kengurun.
"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt. Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.
"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme kerrotaan.
"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä. Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö oli hyvin jännittävä."
"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.
"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään. "Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen. Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain minä viime viikolla."
Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi kertomustaan.