"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut sanat: Smythen hiljaiset palvelijat. Muuten ette ole pitänyt silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: Painakaa nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen palvelijaa, jotka eivät kuhertele. Nuo ilmoitukset olette varmasti nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle, johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."
"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.
Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.
"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita. Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein, että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."
"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"
"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt", sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän, sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."
"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.
Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:
"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"
"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi — hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta pöydälle…"