Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni, hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni olento kiiltävä silinterihattu päässä.
Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen, nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla. Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.
Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:
"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"
"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.
"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada selko."
Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän, kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä, kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."
"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette ole hullu."
"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta. Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa, saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa…"
"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä, mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani, herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille, mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow Mansionsissa Hampsteadissä."