He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan. Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa: valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä, juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle. Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:
"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."
Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:
"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."
"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."
"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."
Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun ovi sulkeutui.
Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä — antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa. Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä viipyisi paikalla.
Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi, ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.
"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan, jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."