Lokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka komppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota kaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.
Kaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin ett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat kranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea kasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea nimiä vaatteista.
Ensin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin tammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.
Toiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja varusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut vaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin kääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. — Urho urhon viereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä jalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.
Pastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti tässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen eli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.
Heitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi sotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen: Nämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta pohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti seuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen lepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli saavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan meistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon ja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta uhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. — Kuinka moni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut poikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset uhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä jo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?
Haudan peitettyämme pystytimme sen päälle yksinkertaisen tammesta kirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon pastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:
"22 suomalaista, Kaatuneita kunniantantereella. 24/10 1877. Levätkööt rauhassa."
Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Pataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme kokoontuneet neliöhön (kareaan): "Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut meille voiton. Hän on voittojen Herra — sekä koska Hän pyhän tahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan aamuhetken. — Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen urhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta." — Sen jälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti jalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.
Kello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän länsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston kolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet huoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.