Erään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä ja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä talossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen sytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.
Vähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla takaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.
Kello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja pataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen tappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: "Kiitän teitä, pojat, urhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt, kuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka siinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan huomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa väkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin päälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan tappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja tottuneet soturit ainakin."
Kello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä erittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä Suomeksi sanoen: "No juva päivää!" tunnetulla leikillisellä tavallaan, ja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me arvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme vastasimme: "arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata heitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli." Suuriruhtinas sanoi: "ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa ja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi silliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne." "Ahkeruus on ilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!" kuului reima vastaus Suomalaisten riveissä. — Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa varustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain vallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: "kuka näitä tänne on kasannut?" Tähän kenraali Gurko vastasi: "ne ovat siihen kaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne." "No", jatkoi suuriruhtinas, "ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot täyttäneet tehtävänsä." Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin turkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he näkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän hitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa häviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset kaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista; toiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen jalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin että töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa niitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin olivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten ratsupiiskoista, käskyllä: "haitaa oitii!" Sittekuin hauta saatiin valmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin "silakoita suolaan". Peitettiin mullalla ja niin oli se valmis.
Kaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin Turkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin hoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja Turkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää harkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon soturien tulee olla.
Lokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä Gorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi. Kello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme. Venäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli taulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt Mariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa jumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin juhlalliselta. — Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet sinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi häväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät erittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.
Lokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät kaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin, että olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla lujalla "rautarenkaalla", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.
Ankara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.
Lokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin heilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä taivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin seitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in varustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka ei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000 vankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään rynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. — Vaan tässä tappelussa ei käytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.
Kello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin pääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja, lausuen: "Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä, urhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti vasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin tässäkin." — Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä joka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi urhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että soturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi joukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka komppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi: yhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois, sitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi haavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi, että sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi surullisia, pitkiä päiviään. — Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita piisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. — Näitä Pyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä varusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain kunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen "valitun" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.