Lokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt arvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun antoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista hökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja suojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.
Lokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny Dubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä pitivät isännyyttä. — Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun, erään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen tartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme muuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli vielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat: eipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että täälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden yhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta näkynyt kuin vähän punaista "fetsi" lakkia, niin että kuulat kiljuen lensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi komppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. — Me kun kerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan takaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin puolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli aivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa heinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot sinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla maissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää maissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä toimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin ratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti meidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden muistuttaen häntä tulemasta liika lähelle "piippu suussa". Tätä tämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä lopun.
Pimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa menemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi (sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä ja vehkeistä. — Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä nuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta tähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä syysyössä saattoi nähdä. — Emme siellä mitään erinomaista nähneet emmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten etuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja liikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina, toiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä, valmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle karannut. — Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin toisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten etuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli leiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat lensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä kohden. — Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet viimmeistä kertaa. — Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.
Lokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja tulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka juoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it toisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo nukuimmekin niissä, makeassa unessa. — Se olikin hyvään tarpeesen, kun ei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas ikäänkuin kotonamme.
Marraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä valloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta. Ratsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun etuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin hiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina ottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit kädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei kivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti tervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän asentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren hivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs ratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että varustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat pötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon alle Plevnaan.
Mihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli vielä eräs kulma auki. — Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä tietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat meille: "pannaan tupakkaa piippuun ja perässä". — Vähän ajan perästä lähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan lyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä pääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle erästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin puolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.
Marraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän pohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä olimme, oli eteläpuolella).
Ehtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän aikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: "Ah! kuinka kaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne".
Lokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon seuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo huomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me suomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle, pysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen jälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä, jota me emme ymmärtäneet. — Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme komentajalta: "mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin".
Marraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa asentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä siellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla olevat joukot kokoontuivat. — Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit kreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen päälliköt tykönsä, sanoen heille: "järjestäkää ja puhdistuttakaa miehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä pitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat Gorny-Dubniakilla."