Marssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme taas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden kun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se tauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka olisi kuinkakin roteva.
Marssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme Gorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä kolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri linnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa suuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia muita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli veristä näytelmää hiljattain näytelty. — Yksinkertaiset puuristit olivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin juhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen elämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös hyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?
Vähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle saavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten valloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta jälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää päivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli eräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson pohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan yli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme telttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä paneusimme maata. — Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.
Marraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Maantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota marssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi meille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta luikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas tullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset laaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun virran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja toiset seisoivat tyhjillään.
Toisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja vuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten haudoiksi ja hiiden kiukaiksi.
Vaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat kumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla ajalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on parhaassa kukoistuksessaan.
Yösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun pikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.
Marraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta oli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat tulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. — Ahkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza nimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten ratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja toista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen jonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei koskaan toteutunut.
Telttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme rupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei tarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin, vaan sen sijaan kuivia korpun palasia.
Tähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä, yksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei olisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt jonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.