Turkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät kannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän onneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli läheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli muutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon etäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät meihin kannattaneet.
Kranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin ylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten välissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti komppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja harjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli pääpatterista.
Ehtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään tiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs laakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään ollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne, jossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä. Sinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että meidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista tapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.
Käskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte pitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen joki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella itseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta, kuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme sentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä ensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme aidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa turkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja luontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin sillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen tupella. Miehet tekivät kiväreillään "varjelusasentoon" (pojugo-tofs) ja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista päästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä, toisten vielä pauhatessa ympärillämme.
Oli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme vaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme koko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti tiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko asiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.
Päästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä heidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.
Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.
Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.
Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä, tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.
Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen olisi tehnyt salahyökkäyksiä.