Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet minua käskemästä teitä vuorten yli kiipeämään. — Olin varma siitä, ett'ei Venäjän sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa ja päälliköt käskevät.
Ja niinpä menitte. Eräät kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta, painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen Venäjän sotalippuja. Toiset, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja rehellisesti, nureksimatta.
Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.
Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen kiitokseni.
Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.
Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, — sinun kanssasi ei minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. Nikolai."
Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15 virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita, ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä yösija se sentään olikin.
Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana pulppusi.
Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse, soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. — Rikkaimmat ja varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja tuleen sytytettäessä.
Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.