José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.
— Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule kertomaan kristityn kuolontaistelusta.
Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun, ja samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.
— Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti, nähdessään intiaanin kaatuvan.
Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen vaipuneena, eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.
Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli sitä kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät kasvot.
— Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä, kuta suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen maailmaan lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta kostonhimonsa uhria.
Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä saaren.
— Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että noin kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa, jolla voit sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?
— Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.