Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki sinne noustessaan.
— Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?
Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän jälkeen? Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit käyttäisivät heitä vastaan.
Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät olivat Rosenholzille lausuneet.
Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä kerralla ilon aiheuttaman.
— Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut, minä takaan sen.
— Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu, José, sano pian!
— Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti sitten vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme? Nyt taasen sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No niin, ensin tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, mutta olen siitä tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme varmaan kaikki voimamme ponnistaen temmata saaren irti pohjasta ja saada sen liikkeelle. Sumu on tiheätä, yö pimeä ja huomenna päivän koittaessa…
— Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis, toimeen! Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme kulje nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.
— Sitä parempi, sanoi José, — sitten ei matkaamme huomatakaan.