Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten nousi hän.
— Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin voi temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?
— Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa temmata sen rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy nykyisessä koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain jokunen suuri juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä, kun nämä puut pysähtyivät tähän, — tuo maa, joka niiden päälle on muodostunut, todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai juuret mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.
Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni, joka katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin toivo uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota tuottavalta.
— Voi, lausui hän surullisesti, — hänen taikauskonsa näet heräsi tästä, — pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.
— Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä anna pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia valppauteen. Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja he ilmoittavat meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi, jolla he koettavat ilahduttaa meitä.
Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine, toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.
— Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua tiikerin tavoin, sanoi José.
— Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.
Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.