— Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi veden pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien nojassa?
— Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.
— Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi Fabian. Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.
— Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu pikemmin kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan, kuin minä tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä hajoittaa.
Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana saaren ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että Rosenholz liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva aalloissa. Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa ponnistusta. Fabian oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin kamppailevan kuoleman kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein heidän jalkainsa alta.
Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset valuvina, kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen päähänsä. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun juuren, joka ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen voimakas käsi katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut kymmenkertaisen voiman.
— Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka meidät kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.
Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se kuitenkin.
— Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos saari pysyy keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle, intiaanien näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! — huudahti hän hartaasti, vielä sumua tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!
Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.