— Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa; nuo sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.
— Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme puolessa tunnissa ehtineet.
Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät puun latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.
Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.
Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana ja liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.
Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka näkyi seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa esinettä, joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.
Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa, päätänsä pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.
— Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.
— Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan, niin heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan, sanoi José.
Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan, kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin nähdäksensä.