Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan hetkeen uskaltaneet hengittääkään.
Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa, oli hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi vapisematta voinut katsoa häneen.
Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä peljättävä kuin intiaani.
Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi, vain pienen alan.
Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa, ikäänkuin hän pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui hän äkkiä muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.
Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.
Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen synkällä pinnalla.
— Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.
— Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi metsästäjät vapisemaan.
Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.