Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja nojasi siihen samoin kuin äskenkin.
— Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme parin minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin vähän soutaa tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle, mutta veden loiske ilmaisisi meidät.
— Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme, kuin antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä virran uoma, jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää auta empiä, ja vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin kankaalla kääritty airo, niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin mahdollista on.
Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen jokeen. Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä, mihin oksa kulkisi.
Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen pohjassa.
Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan, mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat sitten hämmästyneinä toisiinsa.
Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti. Oli helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.
Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.
Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat; sitten katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei auttanut sentään vielä istua kädet ristissä.
Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.