— Valkoiset eivät ole edes koiria, huudahti intiaani, he ovat jäniksiä, järjettömiä elukoita. Näin sanoen yhtyi hän tovereihinsa.
Meksikolaisten leirissä vallitsi sekasorto, suurempi kuin milloinkaan. Pimeässä ja hämmingissä ei kukaan tiennyt, mitä tehdä; muutamat hyökkäsivät puukko kädessä toisiansa vastaan, luullen tovereitaan intiaaneiksi.
Kuolinhetki oli leirin asukkaille tullut. Turhaan kohtasivat laukaukset intiaaneja; ei ainoakaan sattunut, sillä ampujain kädet vapisivat, silmä hämärsi. Apahit eivät edes viitsineet vastata ampumiseen.
Tapparoineen ja keihäineen hyökkäsivät intiaanit. Kuusikymmentä hevosta hyökkäsi raivoissaan, mikä on omituista niille samoin kuin niiden isännillekin, ratsastajineen aukosta leiriin, ikäänkuin valtameren aallot, jotka syöksyvät karille ajautuneen laivan yli.
Näiden kamaloitten, kiljuvien ratsastajain etunenässä ajoi Mustalintu, jonka helposti tunsi muhkeasta ruumiistaan ja sidotusta kädestään. Peloton päällikkö oli sitonut itsensä satulaan kiinni, voidakseen johtaa sotureitansa ja riemuita verisaunasta; vasemmalla kädellään ohjasi hän hevostaan, jonka kaviot tallasivat vihollisia.
Puukko, tappara ja keihäs tekivät intiaanien käsissä kauheata työtään. Ruumiita oli kasottain. Epätoivon rohkeudella taistelivat vielä muutamat meksikolaiset, mutta useimmat hengissä olevista koettivat paeta. Mutta hevoset olivat menneet, leirissä oli vain kuolleita ja haavoitettuja. Pelko voitti kuitenkin, valkoiset pakenivat leiristä, etsien turvaa arolta. Meksikolaisten tappio oli jo melkein täydellinen, kun toivon säde välähti heille.
Sumuvuorilta päin tuli täyttä nelistä kaksi ratsastajaa. Muutamat pakolaiset yhtyivät heihin.
Tämä odottamaton seikka saattoi muuttaa asiain tilan, mutta onnettomuudeksi olivat intiaanien ahdistamat soturit jalkaisin eivätkä voineet puolustautua ratsastavia vihollisiansa vastaan.
Turhaan iski joka iskulla, jonka hän intiaanilta sieppaamallaan tapparalla antoi, vihollisen maahan toinen näistä odottamatta saapuneista ratsastajista. Hän seisoi jalustimilla ja voimakkaasti auttoi häntä hänen kanssaan saapunut, jota ei pimeässä voinut tuntea enemmän kuin toistakaan. Pian ympäröivät heidät kaikilta tahoilta hyökkäävät intiaanit.
Toinen ratsastajista hyppäytti hevosensa tämän elävän muurin yli ja katosi pian, vihollistensa raivokkaasti takaa-ajamana, samalle suunnalle, josta oli tullutkin.