Toisen ratsastajan kohtalon ilmaisi leiriin saarretuille hirveä riemun kiljunta: hänet oli tapettu tai vangittu.
Tämä oli tuon surullisen näytelmän viimeinen kohtaus.
Pakolaiset samoin kuin leirissä taistelevatkin kaatuivat toinen toisensa jälkeen indiaanein iskuista.
Pian katosivat takaa-ajajat ja ajettavat pimeään, laukaukset harvenivat yhä, ilmaisten taistelijain luvun vähenevän.
Sitten ei kuultu enää mitään.
Muutaman tuokion kuluttua kokoontuivat voittavat intiaanit; pakolaisia takaa-ajaneitten käsissä oli verta vuotavia päänahkoja. Leirissä murhatut valkoiset olivat samoin raadellut.
Koko tuosta lukuisasta joukosta ei ollut jäljellä muita kuin elävänä nyljetty gambusino, ja muutamia pakolaisia, jotka pimeässä olivat pelastuneet tästä hirveästä verisaunasta. Muista oli jäljellä raadellut ruumiit, joita oli hajallaan kentällä.
Tunnin kuluttua siitä, kun tuo verinen taistelu oli päättynyt, valaisi vaunuista kerätty ääretön nuotio lavealta ruumiiden peittämää kenttää.
Tulen valossa nähtiin valkoinen vanki tammen runkoon sidottuna. Hänen ympärillänsä tanssivat intiaanit hurjaa piirihyppyä.
Taasen istuivat, samoin kuin aikaisemminkin, Mustalintu ja Antilooppi don Estevanin teltassa. He olivat kahden kuolonenkelin kaltaisia, jotka näyttivät tänne lähetetyiltä johtamaan hävitystä ja teurastusta. Heitä näytti ilahduttavan tuo kuoleman ja kauhun kamala näky; heidän korvansa tuntuivat mielihyvällä kuuntelevan kuolonkamppauksessa olevien haavoitettujen voihkauksia.