Synkkä, muutamin paikoin tulenkajastuksesta punaiselta heijastava taivas kattoi tätä kamalaa näkymöä. Molemmat intiaanit olivat asettuneet aivan rauhalliseen asemaan, ikäänkuin eivät tapahtumat koskisikaan heitä. Molemmat olivat ääneti ja vakavina, kunnes Antilooppi ensin alotti puheen.
— Mitä Mustalintu nyt kuulee? kysyi hän.
— Hän kuulee kaksi ääntä, vastasi päällikkö; ensinnäkin kuumeen, joka hehkuu hänen povessaan ja kehoittaa häntä antautumaan lääketaitoisten hoidettavaksi. Toiseksi kuulee hän kolmen pohjan soturin äänen ja vielä ystävän, joka sanoo haavoitetulle päällikölle: ystävä on sinut kostava.
— Hyvä, sanoi Antilooppi vaatimattomasti, huomenna ajan heitä takaa kolmenkymmenen parhaan soturimme kanssa.
20.
KULTALAAKSO.
Taasen täytyy siirtyä siihen aamuhetkeen — samana meksikolaisille niin onnettomana päivänä — jolloin uivalta saarelta pelastuneet metsästäjät koettivat tunkeutua kultalaaksoon.
Pimeys, vaikkei enää niin syvä kuin yöllä, peitti vielä seudun, jonka pääpiirteet vain saattoi erottaa. Vähitellen vaalenivat tähdet taivaalla, jota kohti vuoriston terävät, sumun peittämät huiput tornien tavoin kohosivat.
Vuoren rinteellä olevat synkät varjot ilmaisivat siellä olevan syviä rotkoja. Vuoriston päätöskohdalla oli erikseen muusta vuoresta yksinäinen kallio, ikäänkuin etuvarustus. Tämän yksinäisen, katkaistun kartion näköisen kallion juurella syöksyi vesiputous pohjattomaan kuiluun. Lähistöllä olevat paju- ja puuvillapensaat ilmaisivat siinä olevan joen.
Sumuvuorten aukosta juokseva Rio Gilan muodostama suisto oli äärettömällä tasangolla, joka synkässä komeudessaan ulottui vuoriston taakse.