Aavikolla ei ollut mitään suojaa kanadalaisen eikä Josén pyssyiltä.
Mitä olivat hänen ratsastajainsa tuliaseet metsästäjien toista vertaa pitemmälle kantavien rihlojen rinnalla? Hän tiesi, ettei heidän silmänsä milloinkaan erehtynyt, eikä heidän kätensä vavissut.
Näillä pelottavilla vastustajilla oli sekin etu, että he olivat hyvässä asemassa ja heitä suojelivat kukkulalla olevat paadet.
Jos ratsastajat tekivät vähimmänkään liikkeen tai alottivat vihollisuudet, oli ainakin kaksi heistä mennyttä miestä.
Don Antonio ei yrittänytkään kuvitella lievemmäksi tätä vaaraa; kuitenkaan ei hänen rohkeutensa horjunut.
Tätä ei voinut kauvan kestää, sen oivalsivat sekä kukkulalla että alhaalla olijat.
— Lopettakaamme nyt tämä leikki! kajahti kanadalaisen ukkosääni, sillä hänen jalomielisyytensä mukaista ei ollut tuon edullisen asemansa hyväkseen käyttäminen eikä hän tahtonut vuodattaa verta, jos vain voi sen estää. Te olette kuulleet, että tahdon jutella päällikkönne kanssa; en tahdo vaatia, että antaisitte hänet meille, mutta otamme hänet itse kiinni, ellette tahdo että kohtelisimme teitä samoin kuin jaguaria tai apahia.
— Emme milloinkaan, emme milloinkaan ole sellaisia raukkoja! huudahti Diaz. Te olitte ensin: täällä, sen myönnän, me siis poistumme; mutta don Estevanin tulee samoin kuin meidänkin saada kunnialla poistua.
— Mahdotonta, sanoi José; meidän täytyy saada se mies, jota nimitätte don Estevaniksi.
— Älkää vastustelko Jumalan tuomiota, sanoi Fabian. Tämän miehen asia ei ole teidän. Saatte viisi minuuttia mietintöaikaa, ja sen kuluttua tulevat pyssymme ratkaisemaan asian.