— Sanokaa meille, don Tiburcio, huudahti Oroche Fabianille, eikö meidän sallita viedä vähän kultaa mukanamme, jos hyvällä poistumme?
— Edes hatullisen? pyysi Baraja samoin.
— Ei muruakaan, sanoi José. Tämä kulta on kaikki don Fabianin.
— Ja ken on tuo onnellinen, jota don Fabianiksi nimitätte? sanoi Oroche.
— Tässä hän on, sanoi Rosenholz, viitaten Tiburcioon.
— Kunnia sille, jolle kunnia tulee, sanoi Oroche, tervehtien Fabiania vihan ja kateuden sekaisella liikkeellä.
Hetken äänettömyys syntyi, jonka aikana José hiljaa lausui kanadalaiselle:
— Jalomielisyytesi saattaa käydä hyvinkin kalliiksi, Rosenholz. Kun päästämme nuo ahnaat korpit palaamaan leiriin, niin saamme koko joukon kimppuumme, sillä luulen intiaanien joutuneen tappiolle; sanon siis, että nuo miehet eivät saa poistua — heidän täytyy jäädä tänne. Jumala suokoon etteivät he hyvällä lähtisikään. Eivät he myöskään saa viedä mukaansa kullan muruakaan.
— Lienet oikeassa, sanoi Rosenholz miettiväisenä, mutta he ovat lupaukseni saaneet, enkä minä sanaani peruuta.
José ei ollut erehtynyt. Orochen ja Barajan horjuva uskollisuus ei olisi kestänyt, jos he olisivat saaneet osansa aarteesta; Josén kielto suututti heitä kovasti.