— Mitä tuolle jalosukuiselle miehellekin, vastasi meksikolainen läähättäen ja luoden katseen don Estevaniin, joka sidottuna makasi maassa, vihasta vavisten.
— Älkää pyytäkökään, että joutuisitte saman kohtalon alaiseksi, sanoi José synkästi; tuon miehen hetket ovat luetut.
— Mikä kohtalo hänen osakseen tuleekin, tahdon jakaa sen, sanoi Diaz, koettaen vaikka turhaan vapautua Josén vahvoista käsivarsista; minä en ota teiltä mitään armoa.
— Älkää herättäkö vihaamme! sanoi José, jonka kiivas luonto nousi. Minä en ole tottunut kahdesti tarjoamaan viholliselleni armoa.
— Minä tiedän keinon, millä saamme hänet taipumaan, sanoi Fabian, ottaen Diazin puukon maasta. Päästä hänet irti, José; sellaisen miehen kanssa kyllä voidaan sopia.
Fabianin ääni ei sietänyt vastaväitteitä. José päästi irti meksikolaisen, joka hänen käsissään oli kiinni lujasti kuin rautapihdissä. Diaz katseli kummastuneena ympärilleen vuoroin jokaiseen vastustajaansa.
— Kuulkaa Diaz, sanoi Fabian, heittäen pyssynsä kauvaksi luotaan, ottakaa aseenne takaisin ja kuunnelkaa minua hetkinen!
Fabian lausui nämä sanat niin jalolla äänellä, että se vaikutti seikkailijaan, ojensi hänelle puukon, mennen samalla niin lähelle vastustajaansa, että Diaz saattoi häneen ulottua.
Hän otti puukkonsa, mutta Fabian ei ollut erehtynyt.
— Minä kuulen, sanoi Diaz, pudottaen puukkonsa maahan.