— Nöyrin palvelijanne, sennor Estevan, sennor Tiburcio!
Syvä hiljaisuus seurasi näitä Cuchillon sanoja. Hän kyllä tiesi näyttelevänsä jäniksen osaa, joka etsii turvaa hurttakoirien luota, mutta röyhkeydellä koki hän pelastua.
Kanadalainen loi Fabianiin katseen, joka näytti kysyvän, mikä oli syynä Cuchillon röyhkeään esiintymiseen.
— Se on Cuchillo, vastasi Fabian kanadalaisen katseeseen.
— Cuchillo, arvoton palvelijanne, joka on ollut rohkeain urotöittenne todistajana, herra tiikerintappaja, lausui roisto.
— Läsnäoloni ei tunnu niinkään vastenmieliseltä heistä, ajatteli hän.
Hän tunsi julkeutensa kasvavan samassa määrässä kuin häntä suvaittiin, ja jatkoi, huomaten kaikkien juhlallisen muodon:
— Teillä on toimia, näen minä ja ehkäpä on sopimatonta tunkeutua tänne; menenkin sen vuoksi takaisin. Löytyy hetkiä, jolloin ei haluta tulla häirityksi; sen tiedän omasta kokemuksestani.
Näin sanoen teeskenteli Cuchillo lähtöä, mutta kanadalaisen jyrkkä ääni pidätti hänet.
— Pysähtykää, jos pidätte henkeänne arvossa, sennor Cuchillo, sanoi metsästäjä.