— He tarvitsevat minua, sanoi Cuchillo itsekseen. Kun kaikki käy ympäri, niin onkin parempi, että ja'an heidän kanssaan kuin jään aivan ilman; mutta varmaan on tämä kultalaakso noiduttu. — Mitä suvaitsette, herra kanadalainen? lausui hän, kääntyen Rosenholziin.
Ja nähdessään päällikkönsä teeskenteli hän hämmästystä, jota hän ei ensinkään tuntenut, ja sanoi:
— Tuleeko minun…?
Fabianin käskevä muoto keskeytti hänen kysymyksensä.
— Vait! sanoi hän, älkää häiritkö kristityn viimeisiä ajatuksia, kun hän valmistautuu kuolemaan!
Maahan pistetty puukko ei enää luonut varjoa.
— Herra Mediana, lisäsi Fabian, kysyn teiltä vielä kerran sen nimen kautta, joka meillä molemmilla on, kunnianne, sielunne pelastuksen kautta: oletteko syytön äitini kuolemaan?
Don Antonio vastasi järkähtämättömänä:
— Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä myönnän ainoastaan vertaisilleni oikeuden tuomita minut. Minun ja teidän kohtalonne täyttyköön!
— Jumala kuulee ja näkee minut, sanoi Fabian. Sitten vei hän Cuchillon syrjään.