— Juhlallinen tuomio on tuolle miehelle julistettu, ja hänet on kuolemaan tuomittu, sanoi Fabian. Pyövelin toimen annamme teille. Tässä laaksossa olevat aarteet ovat palkkionanne tämän kauhean velvollisuuden täyttämisestä. Jospa ette milloinkaan olisi tehneet pahempaa murhaa.
— Ei kukaan ole elänyt neljää vuosikymmentä saamatta pienempiä syntejä omalletunnollensa, sennor Tiburcio. Olisin kaikissa tapauksissa tappanut don Estevanin, ja olen ylpeä, nähdessäni teidän osaavan pitää arvossa kykyäni. Sanotte siis, että kaikki laaksossa oleva kulta on minun?
— Kaikki; joka hiukkanen.
— Totta vieköön, omantuntoni epäilyksistä huolimatta on se hyvin maksettu; en siis epäröikään, ja jos jotain muuta palvelusta haluaisitte minulta, noin niinkuin sattumalta, niin teen sen kaupanpäällisiksi.
Ennen kerrottu selittää Cuchillon äkillisen esiintymisen. Rosvo oli ollut piilossa järvessä, mutta lähtenyt sieltä viimeksikerrottujen tapausten aikana.
Barajan ja Orochen kohtaaminen vuoristossa saattoi hänet palaamaan alkuperäiseen tuumaansa, liittymään voittavaan puolueeseen. Pian huomasi hän asioitten käyvän paremmin kuin oli aavistanutkaan. Hän kyllä oivalsi, mihin vaaraan antautui ruvetessaan sen miehen pyöveliksi, joka tiesi kaikki hänen rikoksensa ja joka sanankin lausumalla saattoi jättää hänet erämaassa voimassa olevan ankaran ja leppymättömän oikeuden käsiin. Hän oivalsi, että hänen, saadaksensa luvattu palkkio ja don Antonio ijäksi vaikenemaan, täytyi alottaa viekkaudella aatelismiestä kohtaan. Hän saikin tilaisuuden kuiskata tämän korvaan:
— Älkää huolehtiko… minä olen puolellanne. Tämän kamalan kohtauksen katselijat, joihin se teki erilaisen vaikutuksen, olivat ääneti. Fabian, yhtä vaaleana kuin sekin, jonka tuomion hän oli julistanut, painoi päänsä alas. Rosenholz, merimies- ja metsästäjäelämän alituisten vaarojen terästämänä, näytti olevan vaipuneena sen nuorukaisen katselemiseen, jota hän poikanansa rakasti, ja joka nyt seisoen tuossa melkein masentuneena siten ilmaisi katkeran surunsa. José koki teeskennellyn välinpitämättömyyden verholla peittää tyydytetyn kostonhimonsa hurjia tunteita. Samoin kuin molemmat toverinsakin oli hän aivan ääneti.
Cuchillo yksin voi tuskin iloansa pidättää ajatellessaan tuota ääretöntä aarretta, jonka tämä murha hänelle tuottaisi.
— Kylläpä tosiaankin, sanoi hän itsekseen ottaen pyssyn Josélta ja samalla viitaten don Antoniota pysymään tyynenä — tässä on todellakin sellainen tapaus, että Arispen alkaldikin (tuomari) harmista halkeaisi, kun hänen täytyisi julistaa minut vapaaksi.
Ja hän meni don Antonion luokse.