Hetken hämmästys seurasi tätä nopeasti tehtyä murhaa.
Don Antonio ei enää liikkunut. Unohtavan näytti Fabiankin, että rosvo vain oli kiirehtinyt sen tuomion toimeen panemista, jonka hän itse oli lausunut.
— Onneton! huudahti hän, hyökäten Cuchilloa kohti ja tarttuen pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut sen perällä antaa don Antonion murhaajalle kuoleman iskun.
— No, no, sanoi Cuchillo, väistyen. Sotajuonihan se vain oli, voidakseni nopeammin tehdä pyytämänne palveluksen. Älkää siis olko kiittämätön, sillä äsken — miksi ette sitä myöntäisi, olitte hankalimmassa asemassa, missä veljenpoika milloinkaan on setänsä suhteen ollut… Te olette hyvä, jalo, te olette herkkätunteinen; olisitte koko elinaikanne valittanut sitä, ettette antanut sedällenne anteeksi — kun minä väkivaltaisesti ratkaisin kysymyksen. Minä olen ottanut omantunnon vaivat itselleni, siinä kaikki!
— Terve järki ja vakava käsi on tuolla roistolla, sanoi José.
— Niin, sanoi Cuchillo mielistellen, olen ylpeä, etten ole mikään pässinpää.
— Voi! huoahti Fabian, toivoin vielä saavani antaa hänelle anteeksi.
Sillä välin oli Cuchillo saavuttanut koko entisen julkeutensa. Kaikki näytti hänestä käyvän erittäin suotuisasti.
Hän loi tyydytetyn vihan katseen sen ruumiiseen, joka ei enää voinut puhua, ja mutisi puoliääneen:
— Kuinka helposti ihminen sentään kuolee. Muistan kyllä, että parikymmentä vuotta sitten olin vähällä tulla hirtetyksi.