— Kaikki, joka hiukkanen, vastasi Fabian, en halua mitään yhteistä teidän kanssanne, en edes tätä kultaa.
Ja hän viittasi Cuchillolle.
Rosvo riensi sille paikalle, johon oli sitonut hevosensa. Pian palasi hän takaisin vaippansa kädessään. Hän taivutti syrjään kultalaaksoa peittävät oksat.
Aurinko oli nyt keskitaivaalla, ja sen säteet saattoivat kullan välähtelemään.
Riemun väristys kävi läpi Cuchillon ruumiin. Hänen sydämensä sykki, nähdessään auringon säteitten aiheuttamat välähdykset, ja hän oli lammaskarsinaan tunkeutuneen tiikerin näköinen, joka epäröi, minkä ensin uhrikseen valitsisi. Hän tuijotti edessään oleviin aarteisin, eikä paljon puuttunut, ettei hän ihastuksissaan alkanut kieritellä kullan seassa. Pian hän kuitenkin tyyntyi ja nuo voitonhimoon perustuvat kiivaat intohimot talttuivat. Hän levitti viittansa maahan ja loi tyynemmän katseen ympärilleen, huomatessaan mahdottomaksi kaikkien laakson rikkauksien pois kuljettamisen.
Sillä aikaa Diaz, joka vielä viipyi, oli loitolta tarkoin seurannut kohtausta. Hän oli nähnyt Cuchillon äkkiä esiintyvän, kuullut hänen huutavan: aseihin! ja nähnyt tuon verisen lopun.
Tämän kestäessä pysyi hän liikkumattomana. Hän valitti johtajansa kohtaloa ja omien rakkaimpain toiveittensa sortumista.
Cuchillo oli juuri kadonnut kultalaaksoon, kun metsästäjät näkivät Diazin lähenevän. Hän tuli hitain askelin, allapäin, hevosen ohjakset käsivarteen kiedottuina. Seikkailija loi säälivän katseen verissään makaavaan Armadan herttuaan; kuolema ei ollut tuota tämän kasvoille ominaista järkähtämättömän ylpeyden piirrettä hävittänyt.
— En moiti teitä, sanoi hän. Teidän sijassanne olisin tehnyt samoin. Kuinka paljon intiaaniverta olenkaan kostonhimoni tähden vuodattanut!
— Hän oli todellakin rohkeamielinen, vieläpä kovasydäminenkin mies, sanoi Rosenholz; Jumala armoonsa hänen sielunsa ottakoon!