Fabian oli syvästi liikutettu.
— Olemme itse satamassa joutuneet haaksirikkoon, jatkoi Diaz katkeran tuskan äänellä, ja petturin tähden; aijon jättää hänet teidän tuomittavaksenne.
— Mitä tarkoitatte? huudahti Fabian. Oliko Cuchillo…
— Sama petturi, joka kaksi kertaa on koettanut murhata teidät, ensikerran Venadan haciendassa, toisen sen läheisessä metsässä, oli meidän oppaanamme kultalaaksoon.
— Cuchillo möi siis salaisuuden teille. Siitä olin melkein varma, mutta oletteko te varma asiastanne?
— Niin varma kuin kerran toivon pääseväni Jumalan eteen. Don Estevan-raukka kertoi minulle, miten Cuchillo oli löytänyt aarteen; rosvo murhasi toverinsa, joka sen ensin keksi. Mies, joka kahdesti on väijynyt henkeänne, ansaitsee kyllä rangaistuksen, mutta siitä saatte itse päättää.
Tätä puhuessaan Pedro Diaz kiristi hevosensa satulavyötä ja valmistautui lähtemään.
— Sananen vielä, huudahti Fabian. Kauvanko Cuchillolla on ollut tuo hevonen, joka nilkuttaa toisella jalallaan?
— Pari vuotta, niin hän itse minulle sanoi.
Tätä viime kohtausta ei Cuchillo huomannut, sillä tiheä pensasto oli estänyt hänet tapahtumaa näkemästä; salama olisi voinut iskeä hänen viereensä, eikä hän olisi kääntänyt silmiänsä tuosta häntä hurmaavasta näystä. Polvillaan konttasi hän kullansekaisten kivien joukossa, joita oli tiheässä kuin tähtiä taivaalla. Hänen suonensa turposivat, hiki peitti hänen otsansa.