Diaz päätti paljastuksensa juuri silloin kun rosvo hieman maltillisempana alkoi koota viittaansa kultakasaa.
— Tämä on kauhistuttavan kamala päivä, sanoi Fabian, joka ei enää ollut epätietoinen kasvatusisänsä murhaajasta; mitä nyt teen tuolle ihmiselle? Te molemmat, jotka tiedätte mitä hän on tehnyt kasvatusisälleni, José ja Rosenholz, neuvokaa minua, sillä itse en enää kykene; tässä tulee liian paljon mielenliikutuksia samalla kertaa.
— Ansaitseeko tuo kurja rosvo, joka on tappanut kasvatusisäsi, enemmän sääliä, kuin tuo äitisi tappanut urhoollinen aatelismieskään? kysyi kanadalainen päättävästi.
— Olipa sitten teidän tai jonkun muun kasvatti-isä joutunut hänen uhriksensa, niin tuo rosvo ainakin ansaitsee kuoleman, sanoi Diaz satulaan hypäten. Teidän haltuunne jätän sen toimeenpanon.
— Vastenmielisesti näen teidän poistuvan, sanoi Rosenholz Diaz'ille; mies, joka, kuten te, on intiaanein kuolinvihollinen, olisi toveri, jota pitäisin suuressa arvossa.
— Velvollisuuteni pakottaa minut palaamaan leiriin, vastasi seikkailija. Mutta kahta seikkaa en milloinkaan ole unohtava, ensinnäkin, että olen ollut tekemisissä jalomielisten vihollisten kanssa ja sitten, että olen vannonut, etten kenellekään ilmoita näitä äärettömiä rikkauksia.
Kun kelpo Diaz oli tämän lausunut, poistui hän nopeasti, miettien miten yhdistäisi kunniasanansa toveriensa turvallisuuden huolenpitoon; don Estevan oli nimittäin uskonut päällikkyyden hänen haltuunsa.
Pian katosi hän ystävyksien näkyvistä.
Hänen poistuessaan kiiti toinenkin ratsastaja nelistäen joen toista haaraa pitkin meksikolaisten leiriä kohti.
Se oli Baraja.