— Arellanos rukoili teiltä armoa, mutta kuulitteko te häntä? sanoi Fabian pois kääntyen.
— Tapoin hänet anastaakseni yksin kaiken kullan ja nyt annan tämän kullan hengestäni; mitä vielä tahdotte? sanoi hän väistäen Joséta, joka koetti estää häntä pääsemästä Fabianin luo.
Vääristynein piirtein, suu vaahdossa, kamalasti hehkuvin silmin rukoili Cuchillo henkeänsä, kokien kontata Fabianin luo.
Siten oli hän tullut kuilun partaalle. Hänen takanansa syöksyi vesi kuiluun.
— Armoa, armoa, huusi hän, äitinne tähden.
— Mitä? huudahti Fabian kääntyen, mutta kysymys jäi hänen huulilleen.
Josén väkevän potkun kohtaamana syöksyi Cuchillo takaperin kuiluun.
— Mitä teitte, José? huudahti Fabian.
— Tuo roisto ei olisi ansainnut köyttä, johon hänet olisi hirtetty, eikä laukausta, joka olisi hänet lopettanut.
Sydäntä särkevä, kuilusta tuleva huudahdus voitti vesiputouksen kohinan.