Fabian kumartui katsomaan, mutta väistyi kauhun valtaamana takaisin.
Pensaan oksissa, jotka hänen painostansa olivat katkeamaisillaan, riippui Cuchillo, epätoivoisena huutaen.
— Auttakaa minua, sanoi hän, auttakaa, jos teillä on sydäntä.
Ystävykset katselivat toisiinsa, pyyhkien hikeä otsaltaan.
Lyhyt äänettömyys seurasi Cuchillon pyyntöä. Hänen äänensä tukahdutti pelko, se teki hänet mielettömäksi. Kamala nauru kuului heidän korviinsa.
— Voi, voi! huusi rosvo, miksi loistavat don Estevanin silmät noin? Miksi kiiltää tuo kullan möhkäle niin erinomaisesti… Niin, minä käsitän… Don Estevan… kulta… hänen silmänsä… voi!
Hetkisen pauhasi kuilu tavallista kovemmin. Se oli merkkinä, että ruumis oli pudonnut kuilun alapuolella olevaan järveen.
Mutta pian kaikki tyyntyi juhlalliseen yksitoikkoisuuteensa.
27.